Viimeisten 9 vuoden aikana, Mihail Loktionovin tapasit kaikkialla, missä Zenit pelaa. Hän ei jättää väliin yhtään koti- eikä vieraspeliä. Toukokuun peli Himkissä Dinamoa vastaan oli hänen kahdessadas peräkkäinen vieraspeli, joita hänellä on yhteensä 283. Se on venäläiselle kannattajalle ainutlaatuinen saavutus.

Nonstop-kiertueeni alkoi sattumavaraisesti. Vimma käydä kauden kaikissa peleissä syntyi, kun juttelin Aleksander ”Zar” Zaraiskin kanssa. Tutustuin häneen Sevillan vieraspelissä, ja huomasin, että meillä on yhteiset elämäntavat. Olemme aikuisia, joilla on vaativa työ ja suuri vastuu. Zaralla oli jo kolme ”kulta kautta” takana. Huomasin, että omalla halukkuudella ja pienellä tuurilla, pystyn samaan saavutukseen. Siitä se lähti. 2007 –mestaruushurmio kantoi ensimmäisellä kaudella. Sitten toinen, kolmas... Alkoi hämärtää numero 100, sitten viiden vuoden putki, ja niin edelleen.. Nyt en voi kuvitella itseäni stadionin ulkopuolella, kun Zenit pelaa. Se on minulle samaa kuin hengittäminen.

Vieraspeli on suurin rakkauden osoitus jalkapalloa kohtaan. Olet toisessa kaupungissa, ja peli on tärkein syy, miksi olen siellä. Tietenkin, yritän tutustua nähtävyyksiin, mutta se tulee bonuksena jalkapallokokemukselle. Kotona on paljon kannattajia seuran väreissä, joiden kanssa sinä iloitsen ja suren. Vieraissa toisinpäin – meitä on vähän, ja heitä paljon. Yksin kaikkia vastaan. Luulen, että se juttu on jokaisessa ukossa, eikä lähde vuosien kuluessa mihinkään.

Stadionilla tunteet paljastuvat täysillä ja vieraissa ne vain tuplaantuvat. Monella on harrastukset, jotka tuottavat kaivattua adrenaliinia, joka puuttuu arkielämässä. Joku toinen metsästää tai harrastaa laskuvarjohyppyjä. Minulle käy luontevasti oman rakkaan joukkueen kannatus stadionilla. Siihen asti, kun pystyn, tulen aina käymään siinä.

Sinä joko uskot joukkueeseen tai et. Siinä piilee yksinkertainen totuus. Minä uskon, että jos riisun paidan 70-minuutilla, kun joukkueella on vaikeaa, se tekee maalin tai puolustuu paremmin. Se toimii 99%, vaikka en tajua, miten puolialaston mies ykköskatsomossa ja Nicolas Lombaertsin tarkka ohjaus maaliin, liittyvät toisiinsa. Olen kuitenkin varma, että jos ympärillä oleva porukka yhtenäisenä uskoo samaan, se tavalla tai toisella auttaa. ”Zenit on uskontoni” –sanotaan syystä! Se on minun juttu.

Kanssani usein matkustaa myös äiti ja vaimo. Marinalla oli myös ”kultainen kausi”. Äitiä taas kiinnosti matkat Eurooppaan. Nyt hän on mukana myös Venäjällä. Tykkää. Minä taas tykkään seurata, kun ennakkoluulot murtuvat. Esimerkiksi, mielikuvat futisfaneista, jotka ikäänkuin ovat humalaista ja sekaavaa porukkaa, jonka sanoissa ei ole mitään tolkkua.

Äidin iässä on vaikea löytää mitään uutta. Sen takia on ilo nähdä, kun hän yllättyy positiivisti kerta toisensa jälkeen. Vuonna 2015 mukanani matkusti 11-vuotias veljenpoika. Hän oli viimeinen perheenjäsen, jolta puuttui tämä kokemus.

★ VLADIVOSTOKIN SATAMA. KULTAISEN SARVEN LAHTI.

Tieseikkailuista mieleen jäi vieraspeli Mahachkalassa vuonna 2010. Pelin jälkeisenä aamuna minun ja vaimon piti olla Pietarissa. Suoralentoja ei ollut, joten ostimme lennot Istambulin ja Moskovan kautta. Istambulissa piti vaihtaa lentokenttää ja taksimies teki ihmeen, kun ajoi puolessa tunnissa 60 km.

Uuden (2016) vuoden alla minulle tehtiin selkärankaleikkaus. Toipumisaika kaksi kuukautta, just talvitauolla. Lääkärit kielsivät istumista, joten Lissaboniin lähdin maaten henkilöauton takapenkillä. Lopulta, Marinan ja toverin kanssa ajettiin yhteensä 9073 km yhdeksän maan kautta. Tämä matka todisti, että kaikki on mahdollista, kunhan oikeasti haluan ja annan kaverien auttaa.

Tällä kaudella ruvettiin matkustamaan Zenit-2 kanssa. Vladimir Radimovin reippaan joukkueen mukana oltiin Kaliningradista Vladivostokiin. Tällä kaudella yhteensä kertyi 40 matkaa, ja olen hieman väsynyt. Mutta se on sellainen miellyttävä väsymys!